BASKERVILLEN KOIRA

   Yksi Sherlock Holmesin vikoja -- jos sitä saattaa viaksi sanoa -- oli hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota pelottavaa seikkailua.

   Uno dei difetti di Sherlock Holmes, se in realtà poteva dirsi un difetto, era che egli si mostrava sempre poco propenso a comunicare a chiunque i suoi progetti nella loro integrità, fino al momento della loro attuazione. In parte, ciò proveniva senza dubbio dalla sua natura autoritaria, che si compiaceva nel dominare e sorprendere coloro che lo circondavano, in parte anche dalla sua cautela professionale che lo tratteneva sempre dal correre inutili pericoli. Tuttavia questo modo di procedere metteva a dura prova coloro che agivano come suoi galoppini e collaboratori. Io avevo spesso sofferto di questo fatto, ma mai tanto intensamente come durante quella lunga scarrozzata nel buio. Davanti a noi si profilava una terribile prova: stavamo finalmente per compiere il salto definitivo, e ancora Holmes non aveva detto una parola, e io potevo solo supporre come e quando sarebbe entrato in azione. I miei nervi vibravano di emozione quando il freddo vento che prese a batterci in pieno viso e gli spazi bui e vuoti su ciascun lato dell'angusta strada mi dissero finalmente che eravamo tornati ancora una volta nella landa. Ogni passo dei cavalli, ogni cigolio delle ruote ci portava sempre piú vicini al rush finale.

   Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin, ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.

   La nostra conversazione era impedita dalla presenza del conducente della carrozza affittata, cosicché eravamo costretti a discorrere di argomenti inutili mentre i nostri nervi erano tesi al massimo dall'emozione e dall'attesa. Fu un sollievo per me, dopo questa situazione, superare la casa di Frankland: compresi così che ci stavamo avvicinando al Maniero e al teatro dell'azione. Non ci facemmo portare fino all'ingresso, ma scendemmo in prossimità del cancello del viale. Pagammo la vettura e ordinammo al conducente di ritornare a Coombe Tracey, mentre noi ci avviammo in direzione di Merripit House.

   "Onko teillä aseita, Lestrade?"

   - È armato, Lestrade?

   Salapoliisi hymyili.

   Il piccolo poliziotto sorrise.

   "Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."

   - Fino a quando avrò un paio di pantaloni addosso, avrò una tasca posteriore, e fino a quando avrò una tasca posteriore ci terrò sempre dentro qualcosa!

   "Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan vaikeuksia."

   - Bene, anche il mio amico e io siamo pronti, in caso di bisogno.

   "Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt lähinnä on kysymys?"

   - Mi sembra che lei sia molto vicino alla conclusione di questa faccenda, signor Holmes. A che gioco giochiamo?

   "Odottamisesta."

   - A un gioco di attesa.

   "Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy valo jostakin talosta."

   - Parola d'onore, non mi sembra un posto molto allegro - affermò il poliziotto rabbrividendo e volgendo attorno uno sguardo perplesso ai lugubri pendii della collina e all'immenso lago di nebbia che si stendeva sopra la Palude di Grimpen. - Vedo le luci di una casa, davanti a noi.

   "Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."

   - Quella è Merripit House ed è anche il termine del nostro viaggio. Debbo pregarla di camminare in punta di piedi e di parlare a voce bassissima.

   Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen päässä siitä.

   Ci avviammo cautamente lungo la pista, come se fossimo diretti verso la casa, ma quando fummo a circa duecento metri da essa Holmes ci ordinò di fermarci.

   "Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla muodostavat erinomaisen piilopaikan."

   - Basta così - disse. - Queste rocce a destra sono un magnifico nascondiglio.

   "Odotammeko tässä?"

   - Dobbiamo aspettare qui?

   "Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"

   - Sì. Prepareremo qui la nostra piccola imboscata. Lei si metta in quella buca, Lestrade. Lei è stato nella casa, vero, Watson? Saprebbe dirmi la posizione delle stanze? Che cosa sono quelle finestre con le grate, là da quella parte?

   "Ne lienevät keittiön ikkunoita."

   - Credo che siano le finestre della cucina.

   "Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"

   - E quell'altra laggiú, così abbondantemente illuminata?

   "Ruokahuoneen varmaan."

   - Quella è di sicuro la sala da pranzo.

   "Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi tuonne katsomaan, mitä he tekevät -- mutta älä Jumalan nimessä anna heidän huomata, että heitä vartioidaan."

   - Le imposte sono aperte. Lei conosce meglio di noi due la posizione del terreno. Strisci in avanti senza far rumore e veda che cosa stanno facendo... ma, per amor del cielo, non tradisca la nostra presenza!

   Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.

   Avanzai in punta di piedi lungo il sentiero e mi chinai dietro il muretto basso che circondava l'orto striminzito. Strisciando nell'ombra raggiunsi un punto da cui mi era facile guardare direttamente attraverso la finestra senza tende.

   Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen yli.

   Nella stanza c'erano soltanto i due uomini, Sir Henry e Stapleton. Li vedevo seduti di profilo, su ciascun lato della tavola, rotonda. Fumavano entrambi un sigaro, e davanti a loro c’erano vino e caffè. Stapleton discorreva con animazione, ma il baronetto aveva il viso pallido e un'espressione distratta. Forse il pensiero della passeggiata solitaria che lo attendeva su quella brughiera di malaugurio pesava tristemente sul suo spirlto.

   Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.

   Mentre io li osservavo, Stapleton si alzò e lasciò la stanza, e Sir Henry riempì un altro bicchiere e si buttò all'indietro sulla seggiola, levando grosse boccate di fumo. Intesi lo scricchiolio di una porta e un calpestio sulla ghiaia. I passi si allontanavano lungo il sentiero, dalla parte opposta del muro sotto il quale io mi ero acquattato. Aguzzando lo sguardo, vidi il naturalista fermarsi presso l'uscio di un casotto per attrezzi che sorgeva in un angolo dell'orto. Udii girare una chiave nella toppa e, mentre egli entrava, dall'interno della piccola costruzione uscì uno strano rumore, come una collutazione. Rimase nell'interno soltanto un minuto o poco piú, quindi udii nuovamente girare la chiave, poi egli mi sorpassò e rientrò in casa. Lo vidi ritornare presso il suo ospite, e io me la svignai piano piano per tornare dai miei compagni a riferire quanto avevo visto.

   "Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi Holmes kuultuaan kertomukseni.

   - É sicuro, Watson, che la signora non ci sia? - mi domandò Holmes, quando terminato il racconto.

   "Ei ollut."

   "Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin keittiöstä?"

   - Dove può essere dunque, dal momento che le altre stanze non sono illuminate a eccezione della cucina?

   "En saata käsittää, missä hän olisi."

   - Non ne ho la piú pallida idea.

   Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana, paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä. Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.

   Ho già accennato come sopra la grande Palude di Grimpen si era addensata una fitta nebbia bianca. La nebbia veniva lentamente verso di noi, e si andava ammucchiando come un muro proprio sul nostro lato, bassa, ma assai fitta e compatta. La luna brillava su questa massa, facendola somigliare a un grande campo di ghiaccio scintillante, da cui spuntavano le guglie dei picchi lontani come rocce nate dalla sua superficie. Holmes si era voltato verso quel mare di nebbia, e un'espressione di impazienza gli sfuggì dalle labbra mentre osservava il movimento lento.

   "Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.

   - Sta avanzando verso di noi, Watson.

   "Onko se vaarallista?"

   - È grave?

   "Erittäin vaarallista -- ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä. Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."

   - É gravissimo... è in realtà la sola cosa al mondo che avrebbe potuto scompigliare i miei piani. Non può tardare molto, ormai. Sono già le dieci. Il nostro successo e la vita stessa di Sir Henry possono dipendere dal fatto che egli esca prima che la nebbia si addensi sul sentiero.

   Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä istuivat jutellen ja tupakoiden.

   Sopra di noi la notte era chiara e serena. Le stelle lucevano fredde e vive, mentre una fetta di luna bagnava tutto il paesaggio di una luce morbida e incerta. Davanti a noi si stendevano la massa scura della casa, il suo tetto dentellato e gli aguzzi camini nitidamente sagomati contro il cielo striato d'argento. Raggi di luce dorata si allungavano dalle finestre del piano terreno, attraverso l'orto e fin sulla landa. Uno di questi fasci si spense improvvisamente. I domestici avevano lasciato la cucina. Ora rimaneva solo la lampada della sala da pranzo, dove i due uomini, l'anfitrione omicida e l'ospite ignaro, ancora chiacchieravano, tra una boccata di fumo e l'altra dei loro sigari.

   Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla yläosa ja katto -- kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.

   Di minuto in minuto la bianca coltre lanosa che copriva metà della landa si andava avvicinando sempre piú alla casa di Stapleton. Già le prime nuvolette sottili si avvolgevano intorno all'aureo riquadro della finestra illuminata. Già il muro piú lontano dell'orto era divenuto invisibile, e gli alberi erano avvolti in un turbinio di candido vapore. Mentre osservavamo il fenomeno, le aureole di nebbia avanzarono strisciando verso i due angoli della casa e si fusero lentamente in un unico banco fittissimo, sul quale il piano superiore e il tetto fluttuavano come una nave irreale su un mare d'ombra. Holmes batté la mano in un gesto di disperazione contro il masso che aveva di fronte, e picchiò per terra il piede con impazienza.

   "Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."

   - Se non esce tra un quarto d'ora, il sentiero sarà tutto coperto, e tra mezz'ora non saremo in grado di vedere nemmeno le nostre mani.

   "Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"

   - Dobbiamo spostarci piú indietro, in un punto più alto?

   "Se lienee parasta."

   - Credo che sia meglio.

   Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja vääjäämättömästi lähemmäs.

   Così, mentre il banco di nebbia procedeva, avanzando inesorabilmente, noi ci ritraemmo dinanzi ad esso fino a quando fummo a mezzo miglio dalla casa; ma, senza soste, quel denso muro bianco, con la luna che ne inargentava il margine superiore, avanzava lento e spietato, sempre piú vicino.

   "Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."

   - Ci stiamo allontanando troppo - osservò Holmes. - Non possiamo correre il rischio che sia raggiunto prima che possa raggiungere noi. Bisogna che restiamo a tutti i costi dove siamo. - Si lasciò cadere in ginocchio e accostò l'orecchio al suolo. - Sia ringraziato il cielo! Mi sembra di sentirlo arrivare.

   Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.

   Un rumore di passi veloci ruppe il silenzio della landa. Appiattati fra le pietre, fissammo con un'intensità quasi dolorosa il banco di nebbia soffuso d'argento che si stendeva dinanzi a noi. I passi divennero piú forti, e attraverso la foschia, come attraverso una tenda, uscì l'uomo che stavamo aspettando. Si guardò attorno sorpreso di emergere nella notte chiara, stellata. Poi riprese a camminare rapidamente lungo il sentiero, passò vicino al punto in cui noi eravamo nascosti, e proseguì su per il lungo pendio alle nostre spalle. Mentre camminava si guardava continuamente indietro, come un uomo che si senta inquieto.

   "St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"

   - Attenzione! - esclamò Holmes, e udii il secco rumore di una pistola che veniva armata. - Attenzione ! Arriva !

   Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli, äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin muurinkaltaisesta sumusta.

   Venne al nostro orecchio uno pestare sommesso, scricchiolante, continuo, che usciva dal fitto di quel banco strisciante di nebbia. La nube era a cinquanta metri circa dal nostro nascondiglio, e noi la fissavamo tutti e tre, senza sapere quale sarebbe stato l'orrore che stava per uscirne. Io ero al fianco di Holmes, e per un attimo lo vidi in volto. Era pallido, esultante, e i suoi occhi avevano una luce innaturale nel chiarore lunare. Ma a un tratto si irrigidirono in uno sguardo fisso, come impietrito, e le sue labbra si socchiusero in muto sbalordimento. Nel medesimo istante Lestrade lanciò un urlo di terrore e si buttò prono sul terreno. Io balzai in piedi mentre la mia mano inerte stringeva la pistola, la mente paralizzata dalla spaventosa apparizione che era balzata di fronte a noi attraverso le spirali della nebbia. Era un cane, un cane enorme, nero come la pece, ma non un cane che occhi mortali potessero aver mai veduto. Dalla bocca spalancata, quella creatura mostruosa eruttava fuoco, e i suoi occhi lucevano di una fiamma smorzata, e il muso, la giogaia, la gola erano delineati da un vacillante bagliore. Mai, neppure nei sogni allucinati di un cervello impazzito sarebbe stato possibile concepire qualcosa di piú spaventoso, di piú ossessionante, di piú infernale di quella forma scura, di quell'apparizione selvaggia che ci comparve improvviso davanti uscendo dal muro di nebbia.

   Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä takaa.

   A lunghi balzi l'enorme mostro nero avanzava lungo la pista, seguendo dappresso le orme del nostro amico. Restammo talmente paralizzati da quella visione che lo lasciammo passare prima di aver ricuperato il nostro sangue freddo; ma subito Holmes e io sparammo insieme, e il mostro lanciò un ululato spaventoso che ci dimostrò come almeno uno di noi lo avesse colpito. Non si fermò tuttavia, ma continuò a correre a grandi balzi. Lontano sul sentiero vedemmo Sir Henry voltarsi, il volto pallidissimo nella luce lunare, le mani alzate in un gesto di orrore, gli occhi fissi disperatamente sull'essere pauroso che gli stava dando la caccia.

   Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme. Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen, ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan. Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää. Jättiläiseläin oli jo kuollut.

   Ma quel grido di dolore lanciato dall'animale aveva disperso ai venti tutti i nostri timori. Se era vulnerabile era dunque mortale, e se ci era stato possibile ferirlo ci sarebbe stato certamente possibile ucciderlo. Non vidi mai correre nessuno come vidi correre Holmes quella notte. É risaputo che io sono veloce, ma Holmes mi superò con la stessa facilità con cui io superavo il piccolo ispettore. Davanti a noi, mentre letteralmente volavamo lungo la pista, udimmo echeggiare le urla ripetute di Sir Henry e il pauroso ululato del mastino. Ebbi appena il tempo di vedere l'animale balzare sulla propria vittima, scaraventarla al suolo e attaccarglisi alla gola. Ma un attimo dopo Holmes aveva vuotato i cinque colpi del suo revolver nei fianchi dell'animale. Con un ultimo latrato d'agonia e un pauroso salto in aria la bestia rotolò sul dorso, con le quattro zampe annaspanti furiosamente, sinché giacque inerte su un lato. Mi fermai boccheggiando e puntai la mia pistola su quella spaventosa testa grondante luce, ma era inutile premere il grilletto. Il gigantesco cane era morto.

   Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.

   Sir Henry giaceva privo di sensi nel punto in cui era caduto. Gli strappammo il colletto, e Holmes formulò una preghiera di ringraziamento quando comprese che non vi erano tracce di ferite e che eravamo arrivati in tempo. Già il nostro amico cominciava a muovere le palpebre e fece persino un debole tentativo di rialzarsi. Lestrade ficcò tra i denti del baronetto la sua fiaschetta di acquavite, e due occhi spaventati si fissarono su di noi.

   "Hyvä Jumala!" kuiskasi hän. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"

   - Dio mio! - mormorò Sir Henry. - Che cos'era? che cos'era, in nome del cielo?

   "Mitä lieneekään, niin ainakin se hirviö nyt on kuollut", sanoi Holmes. "Olemme ainaiseksi hävittäneet maailmasta Baskervillen kummituskoiran."

   - Qualunque cosa fosse, è morto - rispose Holmes. - Abbiamo sistemato una volta per sempre il suo spettro di famiglia.

   Eläin, joka makasi pitkällään meidän edessämme, oli suuruudeltaan ja voimiltaan kauhea. Se ei ollut puhdas verikoira, eikä myöskään puhdas doggi, vaan näytti olevan sekasikiö näistä molemmista -- se oli hintelä, villinnäköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolemankin jäykistämänä näytti sen hirveistä leuoista valuvan sinerviä liekkejä, ja sen pieniä syvällä kuopalla olevia, ilkeitä silmiä ympäröi tulirengas. Minä laskin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin sormiani loistivat ja säihkyivät ne pimeydessä.

   L'animale che giaceva disteso esanime davanti a noi, solo per forza e dimensioni era terribile a vedersi. Non era un cane poliziotto puro e nemmeno era un mastino puro; ma sembrava un incrocio dei due... era magro, selvaggio e grande quanto una piccola leonessa. Persino ora, nell'immobilità della morte, le enormi mascelle sembravano grondare fiamme bluastre, e gli occhi piccoli, infossati, crudeli, erano cerchiati di fuoco. Posai la mano sul suo muso luccicante, e quando la tolsi anche le mie dita presero a brillare e a scintillare nell'oscurità.

   "Fosforia", sanoin minä.

   - Ma questo è fosforo! - esclamai.

   "Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt.

   - Preparato con molta arte - confermò Holmes annusando l'animale esanime. - Non ha nessun odore che potesse interferire con la sua capacità di fiuto. Le dobbiamo infinite scuse, Sir Henry, per averla esposta a un così grande spavento. Io ero preparato a vedermi davanti un cane, ma non un mostro come questo! La nebbia poi ci ha concesso ben poco tempo per riceverlo degnamente.

   "Te olette pelastanut minun elämäni."

   - Voi mi avete salvato la vita.

   "Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"

   - Non senza però averla prima messa in pericolo. Se la sente di alzarsi in piedi?

   "Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"

   - Datemi un'altra sorsata di acquavite, e mi sentirò pronto a tutto. Ecco! E adesso, se volete aiutarmi ad alzarmi, che cosa proponete di fare?

   "Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana. Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."

   - Lasciarla qui. Lei non è piú in condizioni per questa notte di sopportare altre avventure. Se vorrà aspettarci, qualcuno di noi la riaccompagnerà al Castello.

   Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon hän istui kätkien kasvot käsiinsä.

   Sir Henry tentò di rizzarsi in piedi, ma era ancora pallido e tremava come una foglia. Lo adagiammo su un masso, dove si rannicchiò rabbrividendo e nascondendosi il viso tra le mani.

   "Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä, syyllinen on vain saatava kiinni."

   - E adesso bisogna che la lasciamo - disse Holmes. - Dobbiamo sbrigare il resto del nostro lavoro, e ogni attimo può essere di importanza capitale. Abbiamo ormai in mano la chiave dell'enigma, e ora dobbiamo prendere il nostro uomo.

   "On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes, kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."

   - Abbiamo una probabilità su mille di trovarlo in casa - proseguì mentre ritornavamo rapidamente su per il sentiero. - La sparatoria deve averlo avvertito che il suo gioco è stato scoperto.

   "Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.

   - Eravamo parecchio lontani, e può darsi che la nebbia abbia smorzato i colpi!

   "Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."

   - Deve avere seguito il cane per richiamarlo indietro: di questo può essere sicuro. No, no, se n'è andato ormai! Ma perquisiremo la casa e ce ne accerteremo.

   Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.

   La porta d'ingresso era aperta; ci precipitammo dunque in casa e corremmo di stanza in stanza, sbalordendo un vecchio domestico semirimbambito che ci venne incontro nel corridoio. C’era luce solo nella sala da pranzo, ma Holmes afferrò la lampada e non lasciò un solo angolo della casa inesplorato. Non ci fu però possibile trovar traccia dell'uomo che stavamo cercando. Tuttavia all'ultimo piano vedemmo che la porta di una delle camere da letto era chiusa a chiave.

   "Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"

   - Qui dentro c'è qualcuno! - gridò Lestrade. - Sento del rumore. Aprite la porta!

   Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme kaikki kolme huoneeseen.

   Dall'interno giunse un gemito sommesso e come un fruscio. Holmes colpì la porta, proprio al disopra della serratura, con un violento calcio, e l'uscio si spalancò. Brandendo le pistole ci precipitammo - tutti e tre nella stanza. Ma non vi era alcun segno del criminale spietato e temerario che noi speravamo di scovare.

   Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä hämmästyksestä.

   Ci trovammo invece di fronte un oggetto così strano e così inatteso che per un attimo restammo come inebetiti.

   Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin -- kaksi surullista, tummaa silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.

   La stanza era stata trasformata in un piccolo musco, e le pareti erano tutte ricoperte di una grande quantità di bacheche dal coperchio di vetro, piene della collezione di farfalle e di falene che era stata la distrazione di quell'uomo così complesso e così pericoloso. Nel centro di questa stanza era conficcato un trave diritto, che vi era stato posto chi sa quando per reggere il vecchio fasciame corroso dai tarli che formava la soletta del tetto. A questa specie di palo era legata una figura talmente avvolta e celata nelle lenzuola che erano servite a imprigionarla, che per un attimo non ci fu possibile dire se si trattava di un uomo o di una donna. Aveva un tovagliolo attorno alla gola, il quale era stato annodato dietro il pilastro. Un altro tovagliolo copriva la parte inferiore del viso, e al disopra di questo bavaglio due occhi scuri, due occhi pieni di dolore e di vergogna e di una muta spaventosa interrogazione ci fissavano. In un attimo avevamo disfatto il bavaglio, recisi i legami, e la signora Stapleton si afflosciò al suolo dinanzi a noi. Mentre la sua bellissima testa le ricadeva sul petto, le vidi chiaramente attorno al collo il segno rosso di una frustata.

   "Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."

   - Farabutto! - gridò Holmes. - Su, presto, Lestrade, la sua fiaschetta d'acquavite. - Poi, accennando alla donna: - Mettiamola a sedere su una sedia! É svenuta per i maltrattamenti.

   Hän avasi jälleen silmänsä.

   La donna riaprì gli occhi.

   "Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"

   - É salvo? - domandò. - É riuscito a salvarsi?

   "Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."

   - Non ci può sfuggire, signora.

   "Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä. Onko hän pelastunut?"

   - No, no, non intendevo mio marito, ma Sir Henry. É salvo?

   "On."

   - Sì

   "Ja koira?"

   - E il cane?

   "On kuollut."

   - É morto.

   Hän huokasi helpotuksesta.

   La signora emise un profondo sospiro di gioia.

   "Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani. Minä jaksoin kestää kaikki -- kovan kohtelun, yksinäisyyden, valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän puhkesi valtavaan itkuun.

   - Grazie al cielo! Grazie al cielo! Oh! Guardate come mi ha trattata! - Si rimboccò le maniche sul gomito, e noi potemmo constatare con orrore che aveva le braccia tutte chiazzate di lividi. - Ma questo non è nulla... non è nulla! Sono il mio spirito e la mia mente che ha torturato e sporcato. Potevo sopportare tutto, i maltrattamenti, la solitudine, una vita di inganni, qualsiasi cosa, fino a quando mi era possibile aggrapparmi alla speranza che mi amasse, ma ora so che anche in questo sono stata il suo zimbello e il suo strumento. - E così dicendo ruppe in un singhiozzo disperato.

   "Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille, mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."

   - Lei non prova certo tenerezza per lui, signora - disse Holmes. - Ci dica dunque dove possiamo scovarlo. Se lei lo ha aiutato a compiere il male, aiuti adesso noi e questo le servirà da riscatto.

   "Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen. "Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."

   - C’è solo un posto dove può essere fuggito - rispose la donna. - È una vecchia miniera di stagno, su un isolotto nel cuore della Palude. Là teneva il suo cane, e là pure aveva sistemato le cose in modo da potervisi eventualmente rifugiare. Deve essere là.

   Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti lamppua, niin että se näkyi.

   Il banco di nebbia si addensava come un drappo di lana bianca contro la finestra. Holmes vi avvicinò la lampada.

   "Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.

   - Osservi - disse. - Nessuno riuscirebbe a trovare la propria strada stanotte attraverso la Palude di Grimpen.

   Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.

   La donna rise e batté le mani. I suoi occhi e i suoi denti lucevano di un'allegria feroce.

   "Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä. Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."

   - Riuscirà a entrare, ma non certo a uscire! - esclamò. -Come farà a rintracciare i paletti indicatori, stanotte? Li abbiamo piantati insieme, lui e io, per segnare il percorso attraverso la Palude. Ah, se solo fossi riuscita a strapparli oggi! In questo caso sì che lo avreste avuto indubbiamente in mano vostra!

   Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.

   Era evidente che ogni inseguimento era vano fino a quando la nebbia non si fosse diradata. Lasciammo pertanto Lestrade a guardia della casa, mentre Holmes e io ritornammo col baronetto al Maniero di Baskerville. Non era piú possibile nascondergli la verità sugli Stapleton, ma egli, quando apprese la vera identità della donna che aveva amato, ricevette la notizia con coraggio. Il contraccolpo delle avventure di quella notte aveva però scosso i suoi nervi, e il mattino seguente delirava in preda a febbre altissima, affidato alle cure del dottor Mortimer. I due erano destinati a viaggiare insieme per il mondo prima che Sir Henry potesse ridiventare ancora una volta l'uomo sano e vigoroso che era stato prima di divenire il proprietario di tanta ricchezza maledetta.

   Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me, Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan sisäpuolelle.

   Ed eccomi giungere ora rapidamente alla conclusione di questa singolare vicenda, in cui ho cercato di far capire al lettore le misteriose paure e le vaghe ipotesi che per tanto tempo ottenebrarono le nostre esistenze e che si conclusero in modo così tragico. Il mattino successivo all'uccisione del mastino la nebbia si diradò e noi fummo guidati dalla signora Stapleton nel punto in cui lei e il marito avevano trovato un sentiero attraverso il pantano. Potemmo comprendere in pieno l'orrore della sua vita di donna quando vedemmo con quanta impazienza e quanta gioia ci portava sulle tracce del criminale. La lasciammo in piedi sulla sottile penisola di terreno solido, torboso, che si allungava nel vasto acquitrino. Dall'estremità di essa alcuni paletti piantati qua e là indicavano dove il sentiero si inoltrava serpeggiando, da un cespuglio all'altro di giunchi, tra quelle pozze coperte di una schiuma verdastra e i ributtanti pantani che sbarravano la strada a chi non era pratico del luogo. Canne putrescenti e lucide, sdrucciolevoli piante acquatiche emanavano un odore di disfacimento, e pesanti vapori carichi di miasmi ci raggiungevano a zaffate in pieno viso, e piú di una volta un passo falso ci tuffò fino alle cosce in quel fango scuro, mobile, che si moveva in morbide onde sotto i nostri piedi, per metri e metri. La sua morsa tenace ci stringeva le calcagna man mano che procedevamo, e quando vi affondavamo era come se una mano perversa ci tirasse giú in quelle ributtanti profondità, tanto lugubre, tanto paurosamente viva sembrava la stretta che ci tratteneva. Solo una volta scorgemmo la traccia di qualcuno che certamente era passato prima di noi lungo quel pericoloso cammino. Da un ciuffo di erba serica che lo teneva sollevato dal fango, apparve un oggetto scuro. Holmes affondò sino alla vita mentre si staccava dal sentiero per impadronirsene, e se non fossimo stati lì noi a trascinarlo fuori, probabilmente non avrebbe mai piú rimesso piede sul terreno saldo. Agitò in aria una vecchia scarpa nera. Sull'interno del cuoio era stampato "Meyers, Toronto".

   "Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sir Henryn kadonnut saapas."

   - Valeva la pena di fare un bagno di fango - disse. - È la scarpa rubata al nostro amico Sir Henry.

   "Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."

   - Che certamente Stapleton ha buttato via durante la fuga.

   "Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin. Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on päässyt elävänä."

   - Proprio così. Egli deve averla conservata in mano dopo essersene servito per aizzare il cane sulla traccia. Deve essere poi fuggito, quando si è accorto di essere stato scoperto, sempre stringendo la scarpa in mano. E deve averla gettata via giunto a questo punto della sua fuga. Sappiamo così che è arrivato almeno fino a qua.

   Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.

   Ma piú di questo eravamo destinati a non sapere mai, per quanto ci fosse consentito fare congetture. Non vi era alcuna speranza di rilevare impronte nel fango, poiché venivano ricoperte rapidamente; ma non appena avemmo raggiunto un tratto di terreno piú solido, al di là della Palude, ci guardammo tutti intorno con ansia, senza però vedere la minima traccia di impronte. Se il terreno non ha ingannato, Stapleton non deve mai aver raggiunta l'isola di salvezza verso la quale si affrettava attraverso la nebbia in quell'ultima notte. In qualche punto imprecisato, nel cuore della grande Palude di Grimpen, nel fango ripugnante dello sterminato pantano che lo ha risucchiato nelle sue spire, è sepolto per sempre quell'uomo crudele e spietato.

   Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko sekä tuuhea ruskea karvatukko.

   Trovammo però molte tracce di lui nell'isolotto cinto di melma dove egli aveva tenuto nascosto il suo feroce alleato. Una immensa ruota motrice e un pozzo pieno per metà di rifiuti indicavano la posizione di una miniera abbandonata. In prossimità vi erano i resti in rovina delle capanne dei minatori, messi in fuga senza dubbio dagli insopportabili miasmi del palude circostante. In una di quelle capanne diroccate una sbarra e una catena, oltre a un gran mucchio di ossa spolpate, rivelavano il luogo dove l'animale era stato rinchiuso. Tra gli avanzi giaceva uno scheletro con ancora appiccicato un ciuffo di peli neri.

   "Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat, joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen. Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä, selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö, sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se, joka on tuolla haudattuna" -- hän viittasi kädellään sitä laajaa vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.

   - Un cane - disse Holmes. - Per Giove, uno spaniel dal pelo ricciuto. Il povero Mortimer non rivedrà mai piú il suo amico. Beh, non credo che qui vi siano segreti irrisolti. Poteva nascondere il suo cane, ma non poteva soffocarne la voce, ed ecco il perché di quelle urla che anche in pieno giorno non erano affatto piacevoli a udirsi. In caso di necessità poteva rinchiudere il cane nel casotto per attrezzi di Merripit, ma era sempre un rischio, e osò farlo soltanto proprio l'ultimo giorno, quando riteneva che tutti i suoi sforzi volgessero ormai alla conclusione desiderata. La specie di pasta che c'è in quella latta è senza dubbio la miscela luminosa che gli servì per spalmare l'animale e renderlo fosforescente. Questo trucco gli fu certamente suggerito dalla leggenda di famiglia del cane infernale, e lo attuò con l'intenzione di spaventare il vecchio Sir Charles sino a farlo morire di paura. Non c’è da stupirsi se quel povero disgraziato di evaso si mise a correre e a urlare, come successe al nostro amico, e come fummo noi stessi sul punto di fare, quando vide un simile mostro lanciarsi a grandi balzi attraverso le tenebre della landa dietro di sè. Fu uno stratagemma molto astuto poiché, indipendentemente dalla possibilità di affrettare con la paura la morte della propria vittima, quale contadino si sarebbe avventurato ad avvicinarsi a un simile mostro quand'anche lo avesse avvistato sulla brughiera? Gliel'ho detto a Londra, Watson, e lo ripeto adesso ancora una volta, che mai ci siamo trovati di fronte e mai abbiamo avuto la possibilità di abbattere un criminale piú pericoloso di quello che adesso giace laggiú... - E con un moto circolare del lungo braccio indicò l'enorme distesa di melma, rotta da macchie verdastre, che si stendeva a perdita d'occhio fino a lambire i pendii della landa.