Yksi Sherlock Holmesin vikoja -- jos sitä saattaa viaksi sanoa -- oli hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota pelottavaa seikkailua.
Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin, ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.
"Onko teillä aseita, Lestrade?"
Salapoliisi hymyili.
"Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."
"Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan vaikeuksia."
"Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt lähinnä on kysymys?"
"Odottamisesta."
"Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy valo jostakin talosta."
"Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."
Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen päässä siitä.
"Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla muodostavat erinomaisen piilopaikan."
"Odotammeko tässä?"
"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"
"Ne lienevät keittiön ikkunoita."
"Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"
"Ruokahuoneen varmaan."
"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi tuonne katsomaan, mitä he tekevät -- mutta älä Jumalan nimessä anna heidän huomata, että heitä vartioidaan."
Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.
Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen yli.
Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.
"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi Holmes kuultuaan kertomukseni.
"Ei ollut."
"Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin keittiöstä?"
"En saata käsittää, missä hän olisi."
Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana, paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä. Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.
"Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.
"Onko se vaarallista?"
"Erittäin vaarallista -- ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä. Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."
Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä istuivat jutellen ja tupakoiden.
Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla yläosa ja katto -- kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.
"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."
"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"
"Se lienee parasta."
Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja vääjäämättömästi lähemmäs.
"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."
Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.
"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole valmis! Nyt se tulee!"
Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan. Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli, äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin muurinkaltaisesta sumusta.
Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä takaa.
Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme. Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen, ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan. Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää. Jättiläiseläin oli jo kuollut.
Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi hän. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"
"Mitä lieneekään, niin ainakin se hirviö nyt on kuollut", sanoi Holmes. "Olemme ainaiseksi hävittäneet maailmasta Baskervillen kummituskoiran."
Eläin, joka makasi pitkällään meidän edessämme, oli suuruudeltaan ja voimiltaan kauhea. Se ei ollut puhdas verikoira, eikä myöskään puhdas doggi, vaan näytti olevan sekasikiö näistä molemmista -- se oli hintelä, villinnäköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolemankin jäykistämänä näytti sen hirveistä leuoista valuvan sinerviä liekkejä, ja sen pieniä syvällä kuopalla olevia, ilkeitä silmiä ympäröi tulirengas. Minä laskin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin sormiani loistivat ja säihkyivät ne pimeydessä.
"Fosforia", sanoin minä.
"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt.
"Te olette pelastanut minun elämäni."
"Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"
"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"
"Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana. Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."
Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon hän istui kätkien kasvot käsiinsä.
"Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä, syyllinen on vain saatava kiinni."
"On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes, kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."
"Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.
"Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."
Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.
"Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"
Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme kaikki kolme huoneeseen.
Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä hämmästyksestä.
Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin -- kaksi surullista, tummaa silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.
"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."
Hän avasi jälleen silmänsä.
"Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"
"Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."
"Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä. Onko hän pelastunut?"
"On."
"Ja koira?"
"On kuollut."
Hän huokasi helpotuksesta.
"Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani. Minä jaksoin kestää kaikki -- kovan kohtelun, yksinäisyyden, valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän puhkesi valtavaan itkuun.
"Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille, mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."
"Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen. "Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."
Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti lamppua, niin että se näkyi.
"Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.
Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.
"Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä. Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."
Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.
Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me, Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan sisäpuolelle.
"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sir Henryn kadonnut saapas."
"Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."
"Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin. Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on päässyt elävänä."
Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.
Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko sekä tuuhea ruskea karvatukko.
"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat, joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen. Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä, selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö, sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se, joka on tuolla haudattuna" -- hän viittasi kädellään sitä laajaa vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.