The Hound of the Baskervilles

BASKERVILLEN KOIRA

   Chapter 7

   SEITSEMÄS LUKU.

   The Stapletons of Merripit House

   Stapletonin sisarukset Merripit Housessa.

   The fresh beauty of the following morning did something to efface from our minds the grim and gray impression which had been left upon both of us by our first experience of Baskerville Hall. As Sir Henry and I sat at breakfast the sunlight flooded in through the high mullioned windows, throwing watery patches of colour from the coats of arms which covered them. The dark panelling glowed like bronze in the golden rays, and it was hard to realize that this was indeed the chamber which had struck such a gloom into our souls upon the evening before.

   Seuraavana päivänä oli ilma niin kaunis, että se johonkin määrin paransi sitä synkkää vaikutusta, jonka Baskerville Hall molempiin meihin oli tehnyt. Istuessamme aamiaisella, paistoi aurinko huoneeseen goottilaisista ikkunoista, ja niitä peittävät värillisestä lasista sommitellut vaakunakilvet loivat sisään vilkkaita väripilkkuja. Kultaiset säteet saivat tumman paneelin kiiltämään pronssin hohteella, joten oli melkein vaikea käsittää tämän suuren huoneen edellisenä iltana vaikuttaneen meihin niin kaameasti.

   "I guess it is ourselves and not the house that we have to blame!" said the baronet. "We were tired with our journey and chilled by our drive, so we took a gray view of the place. Now we are fresh and well, so it is all cheerful once more."

   "Se oli luultavasti oma vikamme eikä huoneen", sanoi sir Henry. "Me olimme matkasta väsyneitä, viluisia ja kiusaantuneita. Kun nyt olemme levähtäneet ja voimme jälleen hyvin, näyttää kaikki valoisalta ja hyvältä."

   "And yet it was not entirely a question of imagination," I answered. "Did you, for example, happen to hear someone, a woman I think, sobbing in the night?"

   "Kokonaan se kumminkaan ei ollut kuvittelua", vastasin minä. "Ettekö yöllä kuullut jonkun -- luultavasti naisen -- itkevän ja nyyhkivän?"

   "That is curious, for I did when I was half asleep fancy that I heard something of the sort. I waited quite a time, but there was no more of it, so I concluded that it was all a dream."

   "Sepä ihmeellistä, että teette minulle sen kysymyksen! Puolinukuksissa olin todella jotain sellaista kuulevinani. Minä makasin ja odotin, että äänet uudistuisivat, mutta kun niin ei käynyt, luulin vain uneksineeni."

   "I heard it distinctly, and I am sure that it was really the sob of a woman."

   "Mutta minä kuulin sen selvään, ja olen aivan varma siitä, että se oli jonkun naisen nyyhkimistä."

   "We must ask about this right away." He rang the bell and asked Barrymore whether he could account for our experience. It seemed to me that the pallid features of the butler turned a shade paler still as he listened to his master's question.

   "Sitä asiaa on heti tutkittava." Hän soitti, ja kun Barrymore tuli sisään, kysyi hän, voiko tämä sanoa, kuka oli itkenyt. Olin huomaavinani hovimestarin kalpeiden kasvojen yhä kalpenevan, kun hän kuuli isäntänsä kysymyksen.

   "There are only two women in the house, Sir Henry," he answered. "One is the scullery-maid, who sleeps in the other wing. The other is my wife, and I can answer for it that the sound could not have come from her."

   "Löytyy vain kaksi naista talossa, sir Henry", sanoi hän. "Toinen on keittäjätär, jonka huone on toisessa sivurakennuksessa. Toinen taasen on vaimoni, ja minä voin vakuuttaa, että hän ei itkenyt."

   And yet he lied as he said it, for it chanced that after breakfast I met Mrs. Barrymore in the long corridor with the sun full upon her face. She was a large, impassive, heavy-featured woman with a stern set expression of mouth. But her tell-tale eyes were red and glanced at me from between swollen lids. It was she, then, who wept in the night, and if she did so her husband must know it. Yet he had taken the obvious risk of discovery in declaring that it was not so. Why had he done this? And why did she weep so bitterly? Already round this pale-faced, handsome, black-bearded man there was gathering an atmosphere of mystery and of gloom. It was he who had been the first to discover the body of Sir Charles, and we had only his word for all the circumstances which led up to the old man's death. Was it possible that it was Barrymore after all whom we had seen in the cab in Regent Street? The beard might well have been the same. The cabman had described a somewhat shorter man, but such an impression might easily have been erroneous. How could I settle the point forever? Obviously the first thing to do was to see the Grimpen postmaster, and find whether the test telegram had really been placed in Barrymore's own hands. Be the answer what it might, I should at least have something to report to Sherlock Holmes.

   Ja kumminkin hän valehteli sillä kertaa, sillä aamiaisen jälkeen tapasin sattumalta rouva Barrymoren pitkässä käytävässä, ja aurinko paistoi suoraan hänen kasvoillensa. Hän oli suurikasvuinen nainen, hänen piirteensä olivat karkeat, hänen ulkomuotonsa eloton ja suun ympärillä oli hänellä jotain ankaraa ja kovaa. Hän katsoi minuun, jolloin punaiset silmät ja ajettuneet luomet ilmottivat hänen itkeneen. Hänen itkunsa siis olimme yöllä kuulleet, ja sen oli hänen miehensä täytynyt arvata. Tämä oli kumminkin kieltänyt sen, vaikkakin saattoi pitää hyvin mahdollisena, että asia tulisi ilmi. Miksi hän sen oli tehnyt? Ja miksi hänen vaimonsa oli itkenyt niin katkerasti? Tuon kalpean, kauniin, mustapartaisen miehen ympärille alkoi jo kertyä synkkää salaperäisyyttä. Hän oli ensiksi löytänyt sir Charlesin ruumiin, ja vain hänen sanaansa täytyi luottaa, kun oli kysymys niistä seikoista, jotka johtivat vanhuksen kuolemaan. Oliko mahdollista, että todella olimme nähneet hänet vaunuissa Regent Streetillä? Parta oli kyllä samankaltainen. Ajuri oli tosin kuvaillut miehen hieman lyhemmäksi, mutta sellaisessa pikkuseikassa oli hän helposti voinut erehtyä. Kuinka voisin saada asian selville? Ensiksi oli minun otettava selville Grimpenin postinhoitajalta, josko se sähkösanoma, jolla koetettiin tutkia, oliko hovimestari kotona, todella oli annettu Barrymorelle itselleen. Mikä tulos tästä tulisikaan olemaan, niin joka tapauksessa saisin jotain Sherlock Holmesille ilmotettavaa.

   Sir Henry had numerous papers to examine after breakfast, so that the time was propitious for my excursion. It was a pleasant walk of four miles along the edge of the moor, leading me at last to a small gray hamlet, in which two larger buildings, which proved to be the inn and the house of Dr. Mortimer, stood high above the rest. The postmaster, who was also the village grocer, had a clear recollection of the telegram.

   Sir Henryn oli aamiaisen jälkeen tarkastettava lukuisia papereita, joten minun sopi lähteä tiedusteluretkelleni. Hauskan kävelymatkan jälkeen pitkin nummen reunaa, saavuin neljän engl. penikulman päässä olevaan pieneen harmaaseen kauppalaan, jonka rakennuksista kaksi -- ravintola ja tohtori Mortimerin asunto -- kohosivat korkealle muiden yli. Postinhoitaja -- joka samalla oli kylän tai kauppalan maustetavarankauppias -- muisti hyvin tuon sähkösanoman.

   "Certainly, sir," said he, "I had the telegram delivered to Mr. Barrymore exactly as directed."

   "On aivan varmaa, hyvä herra, että minä määräyksen mukaan lähetin sen suoraan herra Barrymorelle", sanoi hän.

   "Who delivered it?"

   "Kuka sen vei?"

   "My boy here. James, you delivered that telegram to Mr. Barrymore at the Hall last week, did you not?"

   "Minun poikani vei sen; James, veithän perille sähkösanoman herra Barrymorelle Baskerville Halliin viime viikolla?"

   "Yes, father, I delivered it."

   "Kyllä, isä, sen tein varmasti."

   "Into his own hands?" I asked.

   "Ottiko hän itse sen vastaan?"

   "Well, he was up in the loft at the time, so that I could not put it into his own hands, but I gave it into Mrs. Barrymore's hands, and she promised to deliver it at once."

   "Ei, hän oli vinnillä sillä hetkellä, niin etten voinut antaa sitä hänelle itselleen, vaan jätin sen rouva Barrymorelle, joka lupasi heti antaa sen miehelleen."

   "Did you see Mr. Barrymore?"

   "Näitkö herra Barrymoren?"

   "No, sir; I tell you he was in the loft."

   "En, sanoinhan teille, että hän oli vinnillä."

   "If you didn't see him, how do you know he was in the loft?"

   "Kuinka voit tietää hänen olleen vinnillä, jos et häntä nähnyt?"

   "Well, surely his own wife ought to know where he is," said the postmaster testily. "Didn't he get the telegram? If there is any mistake it is for Mr. Barrymore himself to complain."

   "On aivan selvää, että hänen oma vaimonsa tiesi, missä hän oli", sanoi postinhoitaja hieman suuttuneena. "Eikö hän sitten saanut sähkösanomaa? Jos joku erehdys on tapahtunut, niin herra Barrymorella siitä lienee valittamista."

   It seemed hopeless to pursue the inquiry any farther, but it was clear that in spite of Holmes's ruse we had no proof that Barrymore had not been in London all the time. Suppose that it were so--suppose that the same man had been the last who had seen Sir Charles alive, and the first to dog the new heir when he returned to England. What then? Was he the agent of others or had he some sinister design of his own? What interest could he have in persecuting the Baskerville family? I thought of the strange warning clipped out of the leading article of the Times. Was that his work or was it possibly the doing of someone who was bent upon counteracting his schemes? The only conceivable motive was that which had been suggested by Sir Henry, that if the family could be scared away a comfortable and permanent home would be secured for the Barrymores. But surely such an explanation as that would be quite inadequate to account for the deep and subtle scheming which seemed to be weaving an invisible net round the young baronet. Holmes himself had said that no more complex case had come to him in all the long series of his sensational investigations. I prayed, as I walked back along the gray, lonely road, that my friend might soon be freed from his preoccupations and able to come down to take this heavy burden of responsibility from my shoulders.

   Näytti toivottomalta jatkaa tutkintoa, mutta selvää oli, että Holmesin viekkaudesta huolimatta emme voineet olla varmoja siitä, ettei Barrymore saattanut silloin olla Lontoossa. Mutta vaikka hän olisikin ollut siellä, vaikka hän viimeksi olikin nähnyt sir Charlesin elossa, ja vaikka hän ensimmäisenä olisikin ollut vakoilemassa uutta omistajaa tämän saapuessa Englantiin -- mitä sitten? Oliko hän muiden kätyri, vai oliko hänellä itsellään onnettomuutta tuottavia tarkotuksia? Minkä vuoksi hän vainoisi Baskervillen sukua? Minä muistin tuon omituisen varotuksen, joka oli leikattu Timesin johtavasta kirjotuksesta. Oliko se hänen työtänsä, vai jonkun toisen, joka tahtoi ehkäistä hänen yrityksensä? Ainoa mahdollinen syy oli se, josta sir Henry oli huomauttanut: jos omistaja olisi saatu pelotetuksi pois talosta, niin Barrymorella ja hänen vaimollaan olisi mukava ja hauska koti loppuijäkseen. Sellainen selitys oli kumminkin aivan riittämätön, kun oli torjuttava se syvällinen ja viekas juoni, joka näkymättömillä langoillaan tuntui kutovan verkkoaan nuoren omistajan ympärille. Holmes itse oli sanonut, ettei kaikkien niiden jännittävien ja vaihtelevien tapausten joukossa, joita hän oli käsitellyt, ollut yhtään monimutkaisempaa kuin tämä. Kun kävelin takaisin harmaata, yksinäistä tietä toivotin itsekseni, että ystäväni saattaisi riistäytyä tehtävistään kaupungissa ja saapua tänne nostamaan edesvastauksen raskasta taakkaa minun hartioiltani.

   Suddenly my thoughts were interrupted by the sound of running feet behind me and by a voice which called me by name. I turned, expecting to see Dr. Mortimer, but to my surprise it was a stranger who was pursuing me. He was a small, slim, clean-shaven, prim-faced man, flaxen-haired and lean-jawed, between thirty and forty years of age, dressed in a gray suit and wearing a straw hat. A tin box for botanical specimens hung over his shoulder and he carried a green butterfly-net in one of his hands.

   Äkkiä mietteeni häiriytyivät siitä, että joku lähestyi juosten ja huutaen minun nimeäni. Käännyin ympäri luullen näkeväni tohtori Mortimerin, mutta hämmästyksekseni huomasin että eräs vieras henkilö oli kiiruhtanut jälkeeni. Se oli pieni, hento mies, jonka kasvot olivat sileiksi ajellut, jolla oli pellavan värinen tukka ja kapea alaleuka, ijältään oli hän noin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen vuoden välillä, pukunsa oli harmaa ja päässään olkihattu. Hänen olkapäällänsä riippui nelikulmainen kasvikannin ja toisessa kädessä oli hänellä hyönteishaavi.

   "You will, I am sure, excuse my presumption, Dr. Watson," said he, as he came panting up to where I stood. "Here on the moor we are homely folk and do not wait for formal introductions. You may possibly have heard my name from our mutual friend, Mortimer. I am Stapleton, of Merripit House."

   "Minä pyydän anteeksi rohkeuteni, tohtori Watson", sanoi hän, kiiruhtaessaan hengästyneenä minun luokseni, "mutta me olemme yksinkertaista väkeä täällä nummella emmekä odota muodollista esittelyä. Ehkä olette kuullut minun nimeni yhteiseltä ystävältämme tohtori Mortimerilta. Minä olen Stapleton Merripit Housesta."

   "Your net and box would have told me as much," said I, "for I knew that Mr. Stapleton was a naturalist. But how did you know me?"

   "Haavinne ja kantimenne olisivat saaneet minut sitä otaksumaan", vastasin minä, "sillä tiesin, että herra Stapleton on luonnontutkija. Mutta kuinka saatoitte tietää minun nimeni?"

   "I have been calling on Mortimer, and he pointed you out to me from the window of his surgery as you passed. As our road lay the same way I thought that I would overtake you and introduce myself. I trust that Sir Henry is none the worse for his journey?"

   "Minä olin käymässä tohtori Mortimerin luona, ja kun te menitte hänen työhuoneensa ikkunan ohi, sanoi hän sen minulle. Koska meillä on sama tie, niin ajattelin juosta jälkeenne ja esittää itseni teille. Minä toivon, että sir Henry voi hyvin matkan jälkeen?"

   "He is very well, thank you."

   "Kyllä, kiitos, hän voi sangen hyvin."

   "We were all rather afraid that after the sad death of Sir Charles the new baronet might refuse to live here. It is asking much of a wealthy man to come down and bury himself in a place of this kind, but I need not tell you that it means a very great deal to the country-side. Sir Henry has, I suppose, no superstitious fears in the matter?"

   "Me pelkäsimme kaikki täällä, että uusi omistaja ei tahtoisi asettua maatilallensa asumaan sir Charlesin surkean kuoleman vuoksi. Vaikeata on vaatia rikasta miestä hautautumaan sellaiseen paikkaan, mutta minun ei tarvitse sanoa teille, mikä merkitys sillä on tilalle ja ympäristölle. Sir Henry ei mahtane tuntea mitään taikauskoista pelkoa, vai kuinka?"

   "I do not think that it is likely."

   "Minä en luule sitä."

   "Of course you know the legend of the fiend dog which haunts the family?"

   "Te tunnette luonnollisesti tarun tuosta koirasta, jonka väitetään kummittelevan suvussa?"

   "I have heard it."

   "Olen kuullut siitä kerrottavan."

   "It is extraordinary how credulous the peasants are about here! Any number of them are ready to swear that they have seen such a creature upon the moor." He spoke with a smile, but I seemed to read in his eyes that he took the matter more seriously. "The story took a great hold upon the imagination of Sir Charles, and I have no doubt that it led to his tragic end."

   "On aivan kummallista kuinka herkkäuskoisia tämän seudun talonpojat ovat. Tuskin tiedän kuinka monet olisivat valmiit vannomaan nähneensä tuon eläimen täällä nummella." Hän sanoi tämän hymyillen, mutta minä luulin hänen silmistään näkeväni, että hän piti asiaa jokseenkin vakavana. "Tarina oli tehnyt syvän vaikutuksen sir Charlesiin ja minä uskon varmaan, että se aiheutti hänen surullisen kuolemansa."

   "But how?"

   "Millä tavoin sitten?"

   "His nerves were so worked up that the appearance of any dog might have had a fatal effect upon his diseased heart. I fancy that he really did see something of the kind upon that last night in the Yew Alley. I feared that some disaster might occur, for I was very fond of the old man, and I knew that his heart was weak."

   "Hänen hermonsa olivat niin kiihotuksissa, että luulen minkä koiran näkemisen tahansa voineen vaikuttaa onnettomasti hänen sairaaseen sydämeensä. Minä kuvittelen, että hän todella näki jonkun omituisen eläimen tuona viimeisenä iltana kuusikujassa. Minä pelkäsin aina, että joku onnettomuus tapahtuisi, sillä minä pidin paljon vanhuksesta ja tiesin että hänen sydämensä toiminta oli heikontunut?"

   "How did you know that?"

   "Kuinka saatoitte sen tietää."

   "My friend Mortimer told me."

   "Olin kuullut sen ystävältäni tohtori Mortimerilta."

   "You think, then, that some dog pursued Sir Charles, and that he died of fright in consequence?"

   "Te luulette siis, että joku koira ahdisti sir Charlesia, ja että tästä aiheutunut pelko tuotti hänelle kuoleman?"

   "Have you any better explanation?"

   "Onko teillä parempaa selvitystä annettavana?"

   "I have not come to any conclusion."

   "Minä en vielä ole muodostanut omaa vakaumusta."

   "Has Mr. Sherlock Holmes?"

   "Eikö myöskään herra Sherlock Holmes ole sitä tehnyt?"

   The words took away my breath for an instant, but a glance at the placid face and steadfast eyes of my companion showed that no surprise was intended.

   Minä tulin sanattomaksi kummastuksesta, mutta silmäys seuralaiseni tyyneisiin kasvoihin ja vakaviin silmiin vakuutti minulle, ettei hän ollut tarkottanut saattaa minua hämilleni.

   "It is useless for us to pretend that we do not know you, Dr. Watson," said he. "The records of your detective have reached us here, and you could not celebrate him without being known yourself. When Mortimer told me your name he could not deny your identity. If you are here, then it follows that Mr. Sherlock Holmes is interesting himself in the matter, and I am naturally curious to know what view he may take."

   "Ei maksa vaivaa tekeytyä, ikäänkuin ei teitä tunnettaisi, tohtori Watson", sanoi hän. "Teidän kertomuksenne ystävänne seikkailuista ovat ehtineet meidänkin seuduillemme, ettekä voineet ylistää häntä, tulematta itsekin tunnetuksi. Kun Mortimer sanoi minulle teidän nimenne, ei hän voinut salata kuka te olitte. Teidän läsnäolonne täällä osottaa, että herra Sherlock Holmes on ryhtynyt asiaan, ja luonnollisesti tahtoisin hyvin kernaasti tietää, mitä hän siitä ajattelee."

   "I am afraid that I cannot answer that question."

   "En luule saattavani vastata siihen."

   "May I ask if he is going to honour us with a visit himself?"

   "Uskallanko kysyä, tuleeko hän itse kunnioittamaan meitä käynnillään?"

   "He cannot leave town at present. He has other cases which engage his attention."

   "Tätä nykyä ei hän voi lähteä Lontoosta. Hänellä on muita asioita, jotka vaativat hänen huomiotaan."

   "What a pity! He might throw some light on that which is so dark to us. But as to your own researches, if there is any possible way in which I can be of service to you I trust that you will command me. If I had any indication of the nature of your suspicions or how you propose to investigate the case, I might perhaps even now give you some aid or advice."

   "Mikä vahinko! Hän olisi ehkä voinut saattaa valoa siihen, mikä meistä näyttää pimeältä. Mitä teidän omiin tutkimuksiinne tulee, niin asetun täydellisesti teidän käytettäväksenne, jos nimittäin voin auttaa teitä. Jos vaan tahtoisitte jossakin määrin ilmaista epäluulojenne laatua tai tapaa, jolla aiotte asiaa tutkia, niin ehkä nyt jo voisin antaa teille neuvoja."

   "I assure you that I am simply here upon a visit to my friend, Sir Henry, and that I need no help of any kind."

   "Minä vakuutan, että olen täällä vaan ystäväni, sir Henryn vieraana, ja etten ensinkään ole avun tai neuvojen tarpeessa."

   "Excellent!" said Stapleton. "You are perfectly right to be wary and discreet. I am justly reproved for what I feel was an unjustifiable intrusion, and I promise you that I will not mention the matter again."

   "Hyvä!" sanoi Stapleton. "Teette oikein ollessanne varovainen ja vaitelias. Minä myönnän ansainneeni tämän nuhteen anteeksiantamattomasta tunkeilevaisuudestani, ja minä lupaan vastaisuudessa välttää tätä asiaa."

   We had come to a point where a narrow grassy path struck off from the road and wound away across the moor. A steep, boulder-sprinkled hill lay upon the right which had in bygone days been cut into a granite quarry. The face which was turned towards us formed a dark cliff, with ferns and brambles growing in its niches. From over a distant rise there floated a gray plume of smoke.

   Me olimme nyt saapuneet sille paikalle, jossa kapea, ruohoinen polku erosi tiestä kiemurrellen nummelle päin. Oikealla oli jyrkkä kumpu, josta entisinä aikoina oli louhittu graniittia. Sen meihin päin olevan sivun muodosti tumma kallioseinä, jonka railoissa kasvoi kuolemankouria ja orjantappurapensaita. Etäisyydessä kohosi eräältä kummulta ilmaan harmaa savupilvi.

   "A moderate walk along this moor-path brings us to Merripit House," said he. "Perhaps you will spare an hour that I may have the pleasure of introducing you to my sister."

   "Seuraamalla tuota polkua tulemme pian Merripit Houseen", sanoi hän. "Jos teillä on tunti aikaa, niin saisin ehkä ilon esittää teidät sisarelleni."

   My first thought was that I should be by Sir Henry's side. But then I remembered the pile of papers and bills with which his study table was littered. It was certain that I could not help with those. And Holmes had expressly said that I should study the neighbours upon the moor. I accepted Stapleton's invitation, and we turned together down the path.

   Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei minun pitäisi poistua sir Henryn luota. Mutta sitten muistin sen kasan papereita ja laskuja, joka oli ollut hänen kirjoituspöydällään. Niiden suhteen en ainakaan voinut häntä auttaa. Myönnyin senvuoksi Stapletonin kutsuun, ja me käännyimme polulle.

   "It is a wonderful place, the moor," said he, looking round over the undulating downs, long green rollers, with crests of jagged granite foaming up into fantastic surges. "You never tire of the moor. You cannot think the wonderful secrets which it contains. It is so vast, and so barren, and so mysterious."

   "Tämä nummi on merkillinen", sanoi hän katsellen ympärilleen vihreiden laineiden kaltaisia selänteitä saha-reunaisine graniittiharjoineen, jotka haaveellisen muotoisina kohoavat esiin. "Siihen ei koskaan väsy. Ette voi aavistaa, mitä ihmeellisiä salaisuuksia siinä piilee. Se on niin laaja, niin autio, niin salaperäinen."

   "You know it well, then?"

   "Te tunnette sen siis hyvin?"

   "I have only been here two years. The residents would call me a newcomer. We came shortly after Sir Charles settled. But my tastes led me to explore every part of the country round, and I should think that there are few men who know it better than I do."

   "Olen asunut täällä vain kaksi vuotta, ja seudun vanhat asukkaat pitävät minua uutena tulokkaana. Muutimme tänne vähän senjälkeen, kun sir Charles oli ottanut tilan haltuunsa, mutta minun intoni ulkoilmassa kuljeksimiseen sai minut tutkimaan koko ympäristön, enkä luule monen tuntevan sitä paremmin."

   "Is it hard to know?"

   "Onko se sitten niin vaikeasti selville saatavissa?"

   "Very hard. You see, for example, this great plain to the north here with the queer hills breaking out of it. Do you observe anything remarkable about that?"

   "Niin se todella on. Näettekö esimerkiksi pohjosessa päin tuota suurta tasankoa, jota nuo omituisen muotoset kalliot rajottavat? Huomaatteko siinä jotain erikoista?"

   "It would be a rare place for a gallop."

   "Minusta näyttää, että siinä olisi hauska kulkea ratsain hyvällä hevosella."

   "You would naturally think so and the thought has cost several their lives before now. You notice those bright green spots scattered thickly over it?"

   "Siltä voi näyttää, ja se luulo on maksanut monelle hengen. Näettehän nuo kirkkaan viheriät täplät, jotka pistävät silmään kaikkialla?"

   "Yes, they seem more fertile than the rest."

   "Kyllä, näyttää siltä, kuin maanlaatu niissä paikoin olisi viljavampaa kuin muualla nummella."

   Stapleton laughed.

   Stapleton nauroi.

   "That is the great Grimpen Mire," said he. "A false step yonder means death to man or beast. Only yesterday I saw one of the moor ponies wander into it. He never came out. I saw his head for quite a long time craning out of the bog-hole, but it sucked him down at last. Even in dry seasons it is a danger to cross it, but after these autumn rains it is an awful place. And yet I can find my way to the very heart of it and return alive. By George, there is another of those miserable ponies!"

   "Siinä on niinsanottu Grimpenin suo", sanoi hän. "Yksikin askel syrjään tuottaa kuoleman ihmisille ja eläimille. Eilen viimeksi näin yhden nummella käytetyistä pienistä hevosista vajoavan sellaiseen reikään. Se ei päässyt enää ylös. Kauan näin sen pään kohoavan liejukuopan yli, mutta sinne se lopuksi upposi. Kuivanakin vuodenaikana on vaarallista kulkea suon yli, mutta syyssateitten aikaan on vaara vielä paljoa suurempi. Minä voin kumminkin kulkea siellä jokapaikassa ja päästä hengissä takasin. Mutta mitä tuo on? Taaskin näkyy yksi noita onnettomia pieniä hevosia joutuneen turmioon!"

   Something brown was rolling and tossing among the green sedges. Then a long, agonized, writhing neck shot upward and a dreadful cry echoed over the moor. It turned me cold with horror, but my companion's nerves seemed to be stronger than mine.

   Jotain ruskeaa kieri ja pyristeli pinnaltaan vihreässä liejussa, sitten kohosi äkkiä esiin pitkä, tuskallisesti ojennettu kaula, ja kamala huuto kaikui nummen yli. Se sai vereni jähmettymään kauhusta, mutta seuralaiseni hermot olivat varmaankin lujemmat kuin minun.

   "It's gone!" said he. "The mire has him. Two in two days, and many more, perhaps, for they get in the way of going there in the dry weather, and never know the difference until the mire has them in its clutches. It's a bad place, the great Grimpen Mire."

   "Nyt se on mennyt", sanoi hän. "Lieju vei sen. Kaksi parissa päivässä ja ehkä useampiakin, sillä ne tottuvat menemään sinne kuivana aikana, eivätkä tiedä mitään tapahtuneesta muutoksesta ennenkuin suo on ne niellyt. Grimpenin suo on ikävä paikka."

   "And you say you can penetrate it?"

   "Ja tekö sanotte uskaltavanne sitä kulkea?"

   "Yes, there are one or two paths which a very active man can take. I have found them out."

   "Niin, siinä on pari polkua, joita voi kulkea, jos on notkea ja varovainen. Minä olen itse ne löytänyt."

   "But why should you wish to go into so horrible a place?"

   "Mutta kuinka saattaa niin kammottava paikka teitä huvittaa?"

   "Well, you see the hills beyond? They are really islands cut off on all sides by the impassable mire, which has crawled round them in the course of years. That is where the rare plants and the butterflies are, if you have the wit to reach them."

   "Ettekö huomaa kallioita tuolla? Ne ovat itse asiassa saaria, joiden ympärille tämä ylipääsemätön suo aikojen kuluessa on levinnyt. Sieltä juuri löytää harvinaisimmat kasvit ja perhoset, jos osaa sinne päästä."

   "I shall try my luck some day."

   "Aionpa koetella onneani jonakin päivänä."

   He looked at me with a surprised face.

   Hän katsoi minuun hämmästyneenä.

   "For God's sake put such an idea out of your mind," said he. "Your blood would be upon my head. I assure you that there would not be the least chance of your coming back alive. It is only by remembering certain complex landmarks that I am able to do it."

   "Jumalan nimessä, älkää sitä ajatelkokaan", sanoi hän. "Se olisi samaa kuin itsemurha, sillä minä vakuutan, että teille ei olisi ensinkään mahdollista päästä siitä hengissä. Ainoastaan pitämällä muistissa hyvin monimutkaisia tienviittoja olen minäkin siinä onnistunut."

   "Halloa!" I cried. "What is that?"

   "Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"

   A long, low moan, indescribably sad, swept over the moor. It filled the whole air, and yet it was impossible to say whence it came. From a dull murmur it swelled into a deep roar, and then sank back into a melancholy, throbbing murmur once again. Stapleton looked at me with a curious expression in his face.

   Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton katsoi minuun omituinen ilme silmissään.

   "Queer place, the moor!" said he.

   "Tämä on merkillinen paikka", sanoi hän.

   "But what is it?"

   "Mitä tuo sitten oli?"

   "The peasants say it is the Hound of the Baskervilles calling for its prey. I've heard it once or twice before, but never quite so loud."

   "Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin selvään."

   I looked round, with a chill of fear in my heart, at the huge swelling plain, mottled with the green patches of rushes. Nothing stirred over the vast expanse save a pair of ravens, which croaked loudly from a tor behind us.

   Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.

   "You are an educated man. You don't believe such nonsense as that?" said I. "What do you think is the cause of so strange a sound?"

   "Mutta te olette sivistynyt mies", sanoin, "ettekä mahtane ottaa osaa sellaiseen taikauskoon? Minkä luulette saavan aikaan tuollaisen äänen?"

   "Bogs make queer noises sometimes. It's the mud settling, or the water rising, or something."

   "Omituisia ääniä kuulee joskus suoperäisillä seuduilla. Ne syntyvät liejun laskeutumisesta, tai veden nousemisesta, tai jostakin muusta senkaltaisesta syystä."

   "No, no, that was a living voice."

   "Ei, ei, se oli elävä ääni."

   "Well, perhaps it was. Did you ever hear a bittern booming?"

   "Niin, sekään ei ole mahdotonta. Oletteko koskaan kuullut kaulushaikaran huutoa?"

   "No, I never did."

   "En koskaan."

   "It's a very rare bird--practically extinct--in England now, but all things are possible upon the moor. Yes, I should not be surprised to learn that what we have heard is the cry of the last of the bitterns."

   "Se on hyvin harvinainen lintu, nyttemmin melkein hävinnyt Englannista, mutta nummella on kaikki mahdollista. En todellakaan kummastuisi, jos saisin tietää, että äskeinen ääni oli viimeisen kaulushaikaran huuto."

   "It's the weirdest, strangest thing that ever I heard in my life."

   "Koskaan elämässäni en ole kuullut mitään niin aavemaista ja ihmeellistä."

   "Yes, it's rather an uncanny place altogether. Look at the hill- side yonder. What do you make of those?"

   "Koko nummi on kaamea ja aavemainen. Katsokaa esimerkiksi tuota vuorenrinnettä. Mitä sen luulette olevan?"

   The whole steep slope was covered with gray circular rings of stone, a score of them at least.

   Jyrkkä rinne oli suurten ympyränmuotoisten kivi-renkaitten peittämä -- niitä oli ainakin parikymmentä.

   "What are they? Sheep-pens?"

   "Mitähän ne mahtanevat olla? Lammastarhoja?"

   "No, they are the homes of our worthy ancestors. Prehistoric man lived thickly on the moor, and as no one in particular has lived there since, we find all his little arrangements exactly as he left them. These are his wigwams with the roofs off. You can even see his hearth and his couch if you have the curiosity to go inside.

   "Ei, arvoisain esi-isäimme asuntoja. Nummella on ennen asunut taajassa esihistoriallisia ihmisiä, ja kun tuskin kukaan myöhemmin on oleskellut noilla jyrkänteillä, niin ovat näiden ihmisten rakennukset pysyneet jokseenkin entisessä kunnossaan. Nuo olivat heidän wigwamiaan -- katot vain ovat hävinneet. Voi nähdä tulisijat ja makuupaikatkin, jos viitsii niitä etsiä."

   "But it is quite a town. When was it inhabited?"

   "Mutta sehän on oikea kaupunki. Milloin se oli asuttuna?"

   "Neolithic man--no date."

   "Kivikaudella. Lähemmin ei voi määritellä."

   "What did he do?"

   "Ja mitä nämä ihmiset toimittivat?"

   "He grazed his cattle on these slopes, and he learned to dig for tin when the bronze sword began to supersede the stone axe. Look at the great trench in the opposite hill. That is his mark. Yes, you will find some very singular points about the moor, Dr. Watson. Oh, excuse me an instant! It is surely Cyclopides."

   "He paimensivat karjaa rinteillä ja oppivat maasta etsimään malmia, kun pronssimiekka alkoi viedä voiton kivikirveestä. Katsokaa tuota kivilouhimoa vastapäätä. Siihen he ovat jättäneet merkkinsä. Niin, tohtori Watson, te kyllä tulette löytämään paljon huomattavaa nummella. Mutta anteeksi, että jätän teidät hetkeksi! Tuo on varmaan joku cyclopides."

   A small fly or moth had fluttered across our path, and in an instant Stapleton was rushing with extraordinary energy and speed in pursuit of it. To my dismay the creature flew straight for the great mire, and my acquaintance never paused for an instant, bounding from tuft to tuft behind it, his green net waving in the air. His gray clothes and jerky, zigzag, irregular progress made him not unlike some huge moth himself. I was standing watching his pursuit with a mixture of admiration for his extraordinary activity and fear lest he should lose his footing in the treacherous mire, when I heard the sound of steps, and turning round found a woman near me upon the path. She had come from the direction in which the plume of smoke indicated the position of Merripit House, but the dip of the moor had hid her until she was quite close.

   Pieni kärpänen tai koiperhonen oli liehunut polun yli, ja paikalla lähti Stapleton tavattomalla tarmolla ja nopeudella sitä takaa ajamaan. Hämmästyksekseni lensi perhonen suoraan suurta suota kohden, mutta uusi tuttavani ei hetkeäkään epäröinyt; hän hyppeli mättäältä toiselle, ja viheriä haavinsa heilui ilmassa. Hänen harmaa pukunsa ja säännöttömät, kulmikkaat liikkeensä tekivät hänet itsensäkin melkein äärettömän suuren koiperhosen näköiseksi. Ihaillen hänen tavatonta notkeuttaan ja peläten hänen astuvan harhaan petollisella suolla katselin häntä, kun äkkiä kuului askeleita, käännyin ja näin erään naisen aivan lähelläni polulla. Hän oli tullut siltä suunnalta, missä savupilvi osotti Merripit Housen sijaitsevan, mutta nummessa oleva alankopaikka oli kätkenyt hänet, kunnes hän oli ehtinyt aivan lähelle minua.

   I could not doubt that this was the Miss Stapleton of whom I had been told, since ladies of any sort must be few upon the moor, and I remembered that I had heard someone describe her as being a beauty. The woman who approached me was certainly that, and of a most uncommon type. There could not have been a greater contrast between brother and sister, for Stapleton was neutral tinted, with light hair and gray eyes, while she was darker than any brunette whom I have seen in England--slim, elegant, and tall. She had a proud, finely cut face, so regular that it might have seemed impassive were it not for the sensitive mouth and the beautiful dark, eager eyes. With her perfect figure and elegant dress she was, indeed, a strange apparition upon a lonely moorland path. Her eyes were on her brother as I turned, and then she quickened her pace towards me. I had raised my hat and was about to make some explanatory remark, when her own words turned all my thoughts into a new channel.

   Aivan varmaan saatoin arvata, että se oli neiti Stapleton, josta olin kuullut puhuttavan. Seudun naiset olivat nimittäin helposti luetut, ja tätä nuorta naista oli minulle kuvattu kaunottareksi. Ja nainen, joka lähestyi minua, oli todellakin aivan tavallisuudesta poikkeava kaunotar. Tuskin saattoi ajatella suurempaa eroavaisuutta veljen ja sisaren välillä, sillä Stapletonin tukka oli vaalea ja silmät harmaat, mutta hänen sisarensa oli niin tumma, etten ollut hänen kaltaistaan Englannissa nähnyt, hän oli solakka, hieno ja kookas. Hänellä oli ylevät, hienopiirteiset ja niin säännölliset kasvot, että niitä olisi voinut pitää jäykkinä, ellei suun tuntehikkaisuus ja tummien silmien eloisuus olisi sitä käsitystä evännyt. Tavattoman kauniine vartaloineen ja hienoine pukuineen oli hän todella omituinen ilmiö aution nummen yli vievällä polulla. Hänen katseensa oli suunnattu veljeen, kun käännyin, ja hän kiirehti askeleitaan minua kohden. Olin kohottanut hattuani ja aioin sanoa jotain selitykseksi, kun hänen omat sanansa saattoivat ajatukseni toiselle reitille.

   "Go back!" she said. "Go straight back to London, instantly."

   "Matkustakaa pois täältä!" sanoi hän. "Palatkaa heti takasin Lontooseen!"

   I could only stare at her in stupid surprise. Her eyes blazed at me, and she tapped the ground impatiently with her foot.

   Minä tuijotin häneen mykkänä kummastuksesta. Hänen silmänsä leimusivat, ja hän polki kärsimättömänä jalkaa maahan.

   "Why should I go back?" I asked.

   "Miksi matkustaisin täältä pois?" kysyin.

   "I cannot explain." She spoke in a low, eager voice, with a curious lisp in her utterance. "But for God's sake do what I ask you. Go back and never set foot upon the moor again."

   "Sitä en voi teille selittää." Hän puhui matalasti ja innokkaasti ja omituisella murteella. "Tehkää kumminkin, Jumalan nimessä, niinkuin sanon. Lähtekää täältä, ja älkää koskaan jalallanne astuko nummelle."

   "But I have only just come."

   "Mutta minähän olen aivan äsken saapunut tänne."

   "Man, man!" she cried. "Can you not tell when a warning is for your own good? Go back to London! Start to-night! Get away from this place at all costs! Hush, my brother is coming! Not a word of what I have said. Would you mind getting that orchid for me among the mares-tails yonder? We are very rich in orchids on the moor, though, of course, you are rather late to see the beauties of the place."

   "Lopettakaa toki vastaväitteenne", lausui hän. "Ettekö voi ymmärtää, että tämä varoitus tarkottaa teidän etuanne? Palatkaa Lontooseen. Lähtekää jo tänä iltana. Laittautukaa pois täältä mistä hinnasta tahansa. Mutta vaiti, nyt tulee veljeni. Ei sanaakaan siitä, mitä minä olen puhunut. Tahtoisitteko antaa minulle tuon kämmekän, joka kasvaa tuolla kummulla? Nummella on runsaasti kämmekkäisiä, vaikka te olette tullut vähän liian myöhään nähdäksenne, mitä kaikkea kaunista täällä on."

   Stapleton had abandoned the chase and came back to us breathing hard and flushed with his exertions.

   Stapleton oli luopunut tavottamasta hyönteistä ja palasi takasin hengästyneenä ja punakkana kasvoiltaan.

   "Halloa, Beryl!" said he, and it seemed to me that the tone of his greeting was not altogether a cordial one.

   "Kas vaan Beryl!" sanoi hän, ja minusta tuntui, että ääni, jolla tervehdys lausuttiin, ei ollut kaikkein sydämellisimpiä.

   "Well, Jack, you are very hot."

   "Sinullahan on kauhean kuuma, Jack."

   "Yes, I was chasing a Cyclopides. He is very rare and seldom found in the late autumn. What a pity that I should have missed him!" He spoke unconcernedly, but his small light eyes glanced incessantly from the girl to me.

   "Niin, minä ajoin takaa muuatta cyclopidestä. Se on hyvin harvinainen, ja sitä ei usein tapaa näin myöhään syksyllä. Vahinko, etten saanut sitä!" Hän puhui aivan luontevasti, mutta hänen pienet, vaaleat silmänsä kulkivat lakkaamatta tytöstä minuun ja takasin.

   "You have introduced yourselves, I can see."

   "Minä huomaan esittelyn jo tapahtuneen", sanoi hän.

   "Yes. I was telling Sir Henry that it was rather late for him to see the true beauties of the moor."

   "Kyllä. Minä olen juuri ikään sanonut sir Henrylle, että hän on tullut hieman myöhään saadakseen nähdä meidän kauniita kämmekkäisiämme."

   "Why, who do you think this is?"

   "Keneksi luulet sitten tätä herraa?"

   "I imagine that it must be Sir Henry Baskerville."

   "Minä pidän varmana, että hän on sir Henry Baskerville."

   "No, no," said I. "Only a humble commoner, but his friend. My name is Dr. Watson."

   "En suinkaan", sanoin minä. "Vain tavallinen aateliton, mutta hänen ystävänsä olen. Olen tohtori Watson."

   A flush of vexation passed over her expressive face. "We have been talking at cross purposes," said she.

   Harmin punehdus nousi hänen ilmehikkäille kasvoilleen. "Olemme sitten puhelleet väärillä edellytyksillä", sanoi hän.

   "Why, you had not very much time for talk," her brother remarked with the same questioning eyes.

   "Eihän tässä mielestäni juuri ole ollut kauan aikaa puhelemiseen", huomautti hänen veljensä samalla kysyvällä katseella kuin ennen.

   "I talked as if Dr. Watson were a resident instead of being merely a visitor," said she. "It cannot much matter to him whether it is early or late for the orchids. But you will come on, will you not, and see Merripit House?"

   "Minä puhuttelin tohtori Watsonia ikäänkuin hän asuisi täällä, eikä vaan olisi käymässä", sanoi tyttö. "Ei voine teitä paljoa huvittaa, onko aika liian varhainen tai myöhäinen kämmekkäin kukkimiselle. Tulette kai joka tapauksessa meidän mukanamme Merripit Houseen?"

   A short walk brought us to it, a bleak moorland house, once the farm of some grazier in the old prosperous days, but now put into repair and turned into a modern dwelling. An orchard surrounded it, but the trees, as is usual upon the moor, were stunted and nipped, and the effect of the whole place was mean and melancholy. We were admitted by a strange, wizened, rusty-coated old manservant, who seemed in keeping with the house. Inside, however, there were large rooms furnished with an elegance in which I seemed to recognize the taste of the lady. As I looked from their windows at the interminable granite-flecked moor rolling unbroken to the farthest horizon I could not but marvel at what could have brought this highly educated man and this beautiful woman to live in such a place.

   Lyhyen kävelyn jälkeen olimme saapuneet jokseenkin vaatimattoman näköisen talon luo, jossa entisinä hyvinä aikoina oli asunut joku karjankasvattaja, mutta joka nyt oli korjattu ja muutettu uudenaikaiseksi asunnoksi. Sitä ympäröi hedelmäpuutarha, mutta, niinkuin saattoi odottaakin, olivat puut kuihtuneita ja vinoja, ja koko paikka teki köyhän ja surullisen vaikutuksen. Meidät päästi sisään omituinen, kuivettuneen näköinen vanha palvelija, jonka puku oli niin kulunut, että se oli aivan sopusoinnussa talon ulkomuodon kanssa. Huoneet olivat kumminkin suuria ja sisustettuja hienoudella, jossa luulin näkeväni tuon nuoren naisen vaikutusta. Kun ikkunoista katselin ääretöntä, graniittikallioiden ja suurten kivien peittämää nummea, joka ulottui näköpiiriin saakka, niin en voinut olla ihmettelemättä, mikä oli mahtanut saada tämän hienosti sivistyneen miehen ja tämän kauniin naisen asettumaan sellaiselle seudulle.

   "Queer spot to choose, is it not?" said he as if in answer to my thought. "And yet we manage to make ourselves fairly happy, do we not, Beryl?"

   "Omituinen kotipaikan valinta, eikö niin?" sanoi isäntäni ikäänkuin vastaukseksi minun ajatuksilleni. "Ja kumminkin viihdymme täällä hyvin, vai kuinka, Beryl?"

   "Quite happy," said she, but there was no ring of conviction in her words.

   "Kyllä, hyvin viihdymme", vastasi tyttö, mutta sanoilla ei ollut vakuuttavaa sointua.

   "I had a school," said Stapleton. "It was in the north country. The work to a man of my temperament was mechanical and uninteresting, but the privilege of living with youth, of helping to mould those young minds, and of impressing them with one's own character and ideals, was very dear to me. However, the fates were against us. A serious epidemic broke out in the school and three of the boys died. It never recovered from the blow, and much of my capital was irretrievably swallowed up. And yet, if it were not for the loss of the charming companionship of the boys, I could rejoice over my own misfortune, for, with my strong tastes for botany and zoology, I find an unlimited field of work here, and my sister is as devoted to Nature as I am. All this, Dr. Watson, has been brought upon your head by your expression as you surveyed the moor out of our window."

   "Minä pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", sanoi Stapleton. "Se työ oli minun luonteiselleni miehelle koneellista ja jokseenkin ikävää, mutta pidin suurena etuna saada elää nuorison joukossa ja auttaa heidän nuorien sielujensa muodostumista, kehittää heidän luonteitaan omani mukaiseksi ja antaa heille korkeita ihanteita. Se tehtävä oli minulle hyvin rakas. Mutta kohtalo ei meitä suosinut. Kouluun ilmestyi vaarallinen kulkutauti, ja pojista kuoli kolme. Siitä iskusta ei kouluni enää toipunut, ja sen häviössä menetin suuren osan pääomaani. Ellen kaipaisi poikia ja heidän iloista seuraansa, niin voisin kumminkin sanoa olevani hyvilläni omasta onnettomuudestani, sillä minun suurelle eläin- ja kasvitieteen harrastukselleni on täällä laaja työala, ja sisareni rakastaa luontoa yhtä paljon kuin minä. Ja tätä kaikkea saatte nyt kuulla, tohtori Watson, sen johdosta, mitä luin kasvoistanne katsellessanne ikkunastamme nummelle päin."

   "It certainly did cross my mind that it might be a little dull--less for you, perhaps, than for your sister."

   "En voi kieltää todella ajatelleeni, että täällä voisi olla hieman yksitoikkoista asua -- ehkä ei teille niin paljon kuin sisarellenne."

   "No, no, I am never dull," said she, quickly.

   "Ei, ei, niin ei minusta suinkaan ole", huomautti tämä.

   "We have books, we have our studies, and we have interesting neighbours. Dr. Mortimer is a most learned man in his own line. Poor Sir Charles was also an admirable companion. We knew him well, and miss him more than I can tell. Do you think that I should intrude if I were to call this afternoon and make the acquaintance of Sir Henry?"

   "Meillä on huvittavia kirjoja, me lueskelemme, ja meillä on hauskoja naapureita. Tohtori Mortimer on alallaan oppinut mies. Sir Charles-vainaja oli myöskin hauska seuramies. Me tunsimme hänet hyvin ja kaipaamme häntä enemmän kuin saatan kuvailla. Luuletteko, että voitaisiin pitää tunkeilevana, jos iltapäivällä kävisin sir Henryn luona saadakseni tutustua häneen?"

   "I am sure that he would be delighted."

   "Päinvastoin luulen, että hän suuresti ilahtuisi, jos sen tekisitte."

   "Then perhaps you would mention that I propose to do so. We may in our humble way do something to make things more easy for him until he becomes accustomed to his new surroundings. Will you come upstairs, Dr. Watson, and inspect my collection of Lepidoptera? I think it is the most complete one in the south-west of England. By the time that you have looked through them lunch will be almost ready."

   "Tahdotteko sitten olla hyvä ja sanoa, että aion tulla. Yksinkertaisella tavallamme voisimme ehkä helpottaa hänen asumistaan täällä, kunnes hän oikein kotiutuu olosuhteisiin ja asiain tilaan. Tahtoisitteko te, tohtori Watson, tulla katsomaan perhoskokoelmaani? Luulen sen olevan täydellisimmän koko lounais-Englannissa. Kun olemme ehtineet käydä sen läpi, niin on kyllä ateriakin valmis."

   But I was eager to get back to my charge. The melancholy of the moor, the death of the unfortunate pony, the weird sound which had been associated with the grim legend of the Baskervilles, all these things tinged my thoughts with sadness. Then on the top of these more or less vague impressions there had come the definite and distinct warning of Miss Stapleton, delivered with such intense earnestness that I could not doubt that some grave and deep reason lay behind it. I resisted all pressure to stay for lunch, and I set off at once upon my return journey, taking the grass-grown path by which we had come.

   Mutta minä tahdoin päästä takasin sen miehen luo, jota minun oli seurallani suojeltava. Nummen synkkyys, hevosraukan kuolema, se aaveellinen ääni, joka oli asetettu yhteyteen kamalan sukutarinan kanssa -- kaikki tämä teki minut levottomaksi. Ja kaikkien näiden enemmän tai vähemmän epämääräisten vaikutelmien lisäksi olin saanut neiti Stapletonin selvän varotuksen, joka oli annettu niin ilmeisellä vakavuudella, että en voinut epäillä sillä olevan jonkun varman aiheen. Vastustin kaikkia yrityksiä saada minua viipymään, ja lähdin heti paluumatkalle samaa ruohoista polkua, jota olin tullutkin.

   It seems, however, that there must have been some short cut for those who knew it, for before I had reached the road I was astounded to see Miss Stapleton sitting upon a rock by the side of the track. Her face was beautifully flushed with her exertions, and she held her hand to her side.

   Kumminkin täytyi löytyä joku oikotie, vaikka en sitä tuntenut, sillä ennenkuin olin ehtinyt maantielle, sain nähdä neiti Stapletonin istumassa suurella kivellä polun vieressä. Hänen poskillaan oli rasituksen tuottama helakka väri, ja hän painoi kättään kylkeensä.

   "I have run all the way in order to cut you off, Dr. Watson," said she. "I had not even time to put on my hat. I must not stop, or my brother may miss me. I wanted to say to you how sorry I am about the stupid mistake I made in thinking that you were Sir Henry. Please forget the words I said, which have no application whatever to you."

   "Minä olen juossut minkä voin, ehtiäkseni teidän tiellenne, tohtori Watson", sanoi hän. "En joutanut edes panemaan hattua päähäni. Minä en voi kauan viipyä täällä, sillä silloin huomaa veljeni, että olen poissa. Tahdon vain sanoa, että valitan erehdystäni pitäessäni teitä sir Henrynä. Unohtakaa, jos voitte, mitä silloin sanoin, sillä se ei ensinkään koske teitä."

   "But I can't forget them, Miss Stapleton," said I. "I am Sir Henry's friend, and his welfare is a very close concern of mine. Tell me why it was that you were so eager that Sir Henry should return to London."

   "Mutta minä en voi sitä unohtaa, neiti Stapleton", sanoin minä. "Olen sir Henryn ystävä, ja hänen menestyksensä on minulle tärkeä. Sanokaa, miksi niin innokkaasti tahdoitte, että sir Henry ensi tilassa palaisi Lontooseen?"

   "A woman's whim, Dr. Watson. When you know me better you will understand that I cannot always give reasons for what I say or do."

   "Se oli vain naisellinen mielijohde, tohtori Watson. Kun opitte tuntemaan minut paremmin, huomaatte kyllä, etten aina voi selittää syytä sanoihini tai tekoihini."

   "No, no. I remember the thrill in your voice. I remember the look in your eyes. Please, please, be frank with me, Miss Stapleton, for ever since I have been here I have been conscious of shadows all round me. Life has become like that great Grimpen Mire, with little green patches everywhere into which one may sink and with no guide to point the track. Tell me then what it was that you meant, and I will promise to convey your warning to Sir Henry."

   "Te ette minua eksytä. Minä muistan hyvin äänenne värähdyksen ja silmienne ilmeen. Minä pyydän teitä, neiti Stapleton, olemaan suora, sillä tulostani asti on kuin minua varjot ympäröisivät. Elämä on tullut samanlaiseksi kuin tuo Grimpenin suo vihreine täplineen, joihin voi upota, ellei joku neuvo tietä. Sanokaa nyt, mitä tarkoititte, ja minä lupaan viedä varotuksenne sir Henrylle."

   An expression of irresolution passed for an instant over her face, but her eyes had hardened again when she answered me.

   Epätietoisuuden ilme väikkyi hetken hänen kasvoillaan, mutta hänen katseensa oli jälleen tullut kovaksi, kun hän vastasi.

   "You make too much of it, Dr. Watson," said she. "My brother and I were very much shocked by the death of Sir Charles. We knew him very intimately, for his favourite walk was over the moor to our house. He was deeply impressed with the curse which hung over the family, and when this tragedy came I naturally felt that there must be some grounds for the fears which he had expressed. I was distressed therefore when another member of the family came down to live here, and I felt that he should be warned of the danger which he will run. That was all which I intended to convey.

   "Te liiottelette asiaa, tohtori Watson", sanoi hän. "Veljeäni ja minua liikutti suuresti sir Charlesin kuolema. Me tunsimme hänet hyvin, sillä hän käveli usein ja mielellään nummen yli meidän luoksemme. Tuo tarina sukua vainoovasta kirouksesta oli häneen syvästi vaikuttanut, ja kun tuo surkea tapaus sitten sattui, luulin minä, niinkuin lienee luonnollistakin, että jotain syytä ehkä sittenkin löytyi hänen pelolleen. Tulin senvuoksi levottomaksi, kun vielä yksi suvun jäsen aikoi asettua tänne; ja tunsin, että häntä pitäisi varottaa uhkaavasta vaarasta. Sitä minä tarkotin -- en mitään muuta."

   "But what is the danger?"

   "Mutta mikä tämä vaara sitten on?"

   "You know the story of the hound?"

   "Tunnettehan te tarun koirasta?"

   "I do not believe in such nonsense."

   "Minä en usko sellaisia tuhmuuksia."

   "But I do. If you have any influence with Sir Henry, take him away from a place which has always been fatal to his family. The world is wide. Why should he wish to live at the place of danger?"

   "Mutta minä uskon. Jos voitte jotain vaikuttaa sir Henryyn, niin taivuttakaa hänet lähtemään pois paikalta, joka on niin onneton hänen suvulleen. Maailma on suuri. Miksi hän asuisi siellä, missä on vaarallisinta?"

   "Because it is the place of danger. That is Sir Henry's nature. I fear that unless you can give me some more definite information than this it would be impossible to get him to move."

   "Juuri senvuoksi, että sitä pidetään Vaarallisena. Sellainen on sir Henry, ja luulenpa, ettei häntä voi saada lähtemään täältä, ellette voi lähemmin määritellä varotustanne."

   "I cannot say anything definite, for I do not know anything definite."

   "Minä en voi sitä lähemmin määritellä siitä yksinkertaisesta syystä, etten mitään varmaa tiedä."

   "I would ask you one more question, Miss Stapleton. If you meant no more than this when you first spoke to me, why should you not wish your brother to overhear what you said? There is nothing to which he, or anyone else, could object."

   "Vielä tahtoisin tehdä teille yhden kysymyksen, neiti Stapleton. Jos ensi kerran minun kanssani puhuessanne ette muuta tarkottanut, kuin nyt sanotte, niin miksi niin välttämättä tahdoitte, ettei veljenne saa sitä kuulla? Eihän varotuksessanne ole mitään, jota hän tai joku muu voisi moittia."

   "My brother is very anxious to have the Hall inhabited, for he thinks it is for the good of the poor folk upon the moor. He would be very angry if he knew that I have said anything which might induce Sir Henry to go away. But I have done my duty now and I will say no more. I must get back, or he will miss me and suspect that I have seen you. Good-bye!" She turned and had disappeared in a few minutes among the scattered boulders, while I, with my soul full of vague fears, pursued my way to Baskerville Hall.

   "Veljeni pitää hyvin tärkeänä, että tilan omistaja asettuu siihen asumaan, sillä hänen mielestään sillä on suuri merkitys nummella asuville köyhille. Hän suuttuisi, jos saisi tietää minun sanoneen jotain, joka voisi saada sir Henryn lähtemään täältä. Mutta nyt olen tehnyt velvollisuuteni, enkä aio enempää sanoa. Minun täytyy kiiruhtaa kotiin, sillä muuten hän minua kaipaa ja epäilee minun tavanneen teidät. Hyvästi!" Hän lähti ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua kadonnut kallioitten taa, samalla kun minä, mieli täynnä levottomuutta ja pelkoa, jatkoin matkaani Baskerville Halliin.

Audio from LibriVox.org